Puolimatkassa

Istun lumipenkassa. Katson koskelle, jossa vesi virtaa ja sorsalinnut uiskentelevat. Aurinko paistaa kirkkaasti matalalta ja värähtelee pyörteiden reunoilta. Höyryä nousee jään alta virtaavasta vedestä. Pakkanen kerää kosteuden puun oksille. Luonto on kaunis, kuin luotu haaveille.

Hetken mietittyäni huomaan ettei minulla ole haaveita. Istun ja yritän. Ei haaveita. Ei todellakaan mitään.  En löydä sisältäni haaveita ollenkaan.  Nyt! Hetken luulen löytäväni pienen haaveen, mutta se paljastuu hetkessä teennäiseksi hölynpölyksi; se haihtuu ilmaan kuin höyry, eikä edes takerru oksiin. Oikeat haaveet kestävät vaikka sodan tai rakkauden. Loputtomat hetketkään eivät pure haaveisiin -ne kestävät.

Haaveita ei voi luoda. Ne syntyvät itsestään elämän mukana. Kokemukset, tarinat ja näkemykset muovautuvat pienistä ajatuksista suuremmiksi kokonaisuuksiksi kuin puro ja joki. Ne muovautuvat jossakin hetkessä, kasvavat suuriksi kuin meri. Niin suuriksi, ettei niitä voi kaapia kasaan tai laittaa purkkiin. Ne ovat käsittämättömiä, koska ne eivät ole totta. Ne ovat haaveita -dreams.

Ehkäpä haaveita on vain saduissa ja elokuvissa.

Haaveeni ovat poissa, jos niitä nyt koskaan on ollutkaan. Kyllä minulla on kasa tavoitteita. On numeroita ja päivämääriä. Voin leikkiä niillä ja jopa järjestää ne. Tunnen painetta, jos en saavuta niitä tai taputan itseäni selkään -itse voin päättää. On tärkeitä ja vähemmän merkityksellisiä tavoitteita. Tavoitteet ovat hienoja ja konkreettisia toisin kuin haaveet jotka ovat järjestymättömiä. Olen konkreettinen eikä haaveilla ole sijaa tässä hetkessä.

Jätän joen, kosken ja pullasorsat. Luntakin tippuu niskaan viereisestä puusta. Hankala kävellä tässä lumessa.

Äh… aave.